Olen sen verran nuorempaa ikäluokkaa, että en opiskeluaikanani joutunut enää todistamaan stalinistista hekumaa. Silloin innostuneet ylioppilaat – mm. Björn Wahlroos etunenässä – todistivat, miten porvarit ja omistava luokka on mennyttä ja kapitalismi on kuollut. Historia osoitti vallan muuta.
Nyt viimeiset vaalit ovat osoittaneet, että matka samanlaiseen joukkohysteriaan ei ole kovin pitkä. Paavo Rautio HS:ssä kuvasi tätä politiikan laivana, josta vedenpitävät laipiot puuttuvat. Hetken innostuksen vallassa ihmiset huljahtelevat koko laivan laajuudelta ja uhkaavat kaataa koko laivan. Kyse ei ole siitä, että perussuomalaisilla tai vihreillä olisi suurta kannatusta, vaan siitä, että hetken mielijohteessa on niin helppo tykätä tai inhota. Homma voi helposti karata käsistä.
Presidentinvaalien ehdokkaat ovat vaalikampanjassa osoittaneet käyttäytymisellään olevansa tehtävän mittaisia. Ylilyönteihin ovat syyllistyneet jotkut kannattajat. Edes toimittajat eivät ole onnistuneet pysymään saappaissaan.
Olin jo ottaa pulttia, kun erässäkin uutislähetyksessä näytti siltä, että vaaleissa on vain yksi ehdokas. Niinistön nimeä ei edes mainittu, mutta toisissa vaalijuhlissa toimittaja heittää voitonmerkkiä. Onneksi ystävä muistutti, että jokainen ylilyönti sataa Saulin laariin.
Yliopistolta kuulin hyvän esimerkin: Ankaran Pekka-hehkutuksen jälkeen eräs opiskelija kehtasi ilmoittaa´äänestävänsä Saulia. Kaikki muut kääntyivät katsomaan häntä ja kysyivät: “Mikä *** sinä oikein olet?”
Ehkä tässä kaikessa on kyse kypsymättömyydestä ja vastuun pakoilusta. Kun Esa Saarinen aikoinaan ylpeili pystyneensä jatkamaan puberteettia yli kolmekymppiseksi, se on nykyään normi. Professori Alison Gopnik Kalifornian ylipistosta selittää, että ihmisten aivoista jää nykyään kehittymättä ne hillikkeet, joita vastuunottaminen vaatii. Siksi on helppo vouhkata ja siksi on helppo hypätä innostuneena mihin tahansa kelkkaan.
Vastuuta on helppo vaatia muilta. Se pitää kuitenkin kantaa itse.
